NP. Penniless - Brothers
Ettei sitä tarvitse enää pelätä ystäviensä heittävän henkisiä veivejä kotiensa oviaukoissa, niin otetaan hetki julkiselle paljastukselle:
OLEN semiBLONDI!
(mutta smurffiina en koskaan)
Velhon kyvykkyydellä pämäisty parturini istutti meikäläisen kolmeksi tunniksi juorulehtien ja teekupposen ääreen, und tsädäm, tällä päällä poistuttiin liikenteeseen. Kasvatusprosessi on mitä ilmeisimminkin yhä käynnissä (entinen pulipuoli rehoo jo oikein pottermaisesti) eikä väri ole niin gandalfvalkoinen kuin elliegouldinpreferensseissäni, mutta välitilafrisyyriksi lopputulos on mielestäni lovely indeed.
Käppäillessäni tuoreeltansa ympäri tavarataloa, kuulin venäläisen isä-pikkupoikacombon höpisevän keskenään käsittämätöntä, mutta kiehtovaa natiiviaan. Melko kansainvälinen oli kuitenkin poitsun fraseeraus tämän kääntyessä osoittamaan kohti minua:
"Lady Gaga, jotainväliselostustavenäjäksi, Lady Gaga!"
:D
Asukuvat eivät sinänsä ole allekirjoittaneen forte, eikä vähiten siksi että kameran itselaukaisun pillin mukaan juokseminen on melko pitkäpiimäinen harraste, plus harvemmin koen verhoutuvani mihinkään järin fantasticoon, mutta. Tuon outfitin kanssa heitin kokeilevan kaupunkikierroksen testatakseni sen toimivuutta suurkaupunkiympäristössä. Kotikaupunkini funktionaalisuus kyseisen tekijän muuttujien tarkastelussa, well, mutta kyllä meidänkin käviksellä selvisi ettei hame hilaa persettä ylemmäs. Joten
LONDON HERE WE COME!
(köhöm, 48 tuntia, give or take, huuu)
Illan viiletessä huikeisiin väreihin, fillaroin viiman lailla omenavarkaisiin. Sori täti, tunnustan! Röyhkeänä vielä dokumentoin kaiken ja pureskelin pari raa'altansa rikospaikan portailla.
Loppuun vielä literaalinen hehkutus. Ystäväni P on populaarinero, joten hänen sanansa painaa kallossani milloin astelenkaan kirjastoon tahi videovuokraamoon. Viimetalvisena turkuinvaasionani American Gods lojui edellämainitun yöpöydällä, josta se piirtyi verkkokalvoilleni zombiemaisen "pakkolukea" -mantran saattelemana. Nyt sen viimein luin ja hell (tai mihin kukaan ikinäänkään tahtoo uskoa)! Mitä kerronnallista mannaa taivahista! Päähenkilön, Shadown, puolesta ei voinut kuin purra hammasta yhteen ja toivoa että kaikki päättyisi kuitenkin hyvin, please, kiltti kiltti, EI, huh huh, VARO, läheltä piti jne. Sivuhahmot ovat yhtä herkkutarjotinta, ja ylipäänsä Gaimanin vaivaton tapa maalailla kuutisensataa sivua jumalista, joista suurimmasta osasta et ole koskaan kuullutkaan, niin ettet ehdi edes ajattelemaan sekaisin menemistä. Eihän se ole edes mahdollista, sillä tätä lukiessasi sinä olet mukana tällä jumalallissaatanallisella roadtripillä.
Taas yksi kirjan jättämä tyhjiö.
Huoh.
Rakastan lukemista.
-H
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti