Hey, what can it be on the big white screen?

Tänään suuntaamme porukalla kello 00.03 katsastamaan Twilight-sarjan kolmannen osan ->

Leffa oli mielestäni parempi kuin sen kaksi edeltäjää, sillä nyt ei tarvinnut vääntelehtiä leffasalissa myötähäpeästä erään/eräiden nimeltämainitsemattomien näyttelijöiden roolisuoritusten vuoksi. Leffan lavasteet olivat jälleen kerran upeat. E:n arvio elokuvasta

- E


VAMPIRES WILL NEVER HURT YOU (not even at the second time)

Minulle, porukkamme tunnetuimmalle team kokohitontwilightlössijalavasteetkinpäälle intoilijalle (aistitteko sarkasmin löyhähdyksen?), ei riittänyt vaivainen ensi-iltanäytös. Pakkohan koko eeppinen roska oli vahdata uudelleen seuraavan päivän iltanäytöksessä!
Ja miksi, te kysytte.
Pyörittelette siellä silmämunianne.
No hell, siksi.
Että hankaluuden äärirajoja sivuavan lippuvekslauksen jälkeen saimme vaihdettua vain neljä viidestä iltanäytöslipustamme ensi-ilta yöhön.
Ja kunnon porilainenhan ei koskaan, painotan KOSKAAN, heitä rahaa hukkaan.

Ensi-ilta-asu, toisella kerralla saliin äkäistiin niin suoraan mainosten jakelusta että pyydän penkkejä kanssani vaihtaneelta mukavalta kanssaelokuvailijalta anteeksi.

Suurin kysymys kuuluneekin: Oliko se sen arvoista?
Vastaus: No mikä ettei.
Huolimatta siitä että koin elokuvan paikoitellen hieman pitkästyttäväksi, rullasi se eteenpäin kuitenkin yllättävällä viihdyttävyydellä. Oli mahtavaa nähdä sarjan edellisiä osia enemmän itse vampyyreita, varsinkin kun löysin viimein oman leirini (team Carlisle it is <3), ja flashback-kohtaukset toivat oivaa lisää hahmojen taustatarinoihin. Jasperin takataskustaan löytämä true blood-henkinen aksentti joskin kiehutti vierustoveriani. Näyttelijänlahjoillahan ei tässä saagassa biletetä, mutta onneksi Jacob ja Bellan isä pitivät uskottavuuden rimaa tarpeeksi ylhäällä ettei moisen seikan takia tarvinnut vaipua paatokseen, vaan saattoi keskittyä olennaiseen: ulkonäköön. Kaikki myöntävät nyt etteivät rynnänneet sekoittamaan unirytmiään ikimuistoisen juonikulun vaan niin pärstä- kuin taustakertoimienkin takia. Maisemat ja värimaailmat olivat jälleen silmiä hivelevät (iso wau oikeasti pelottavalle kohtaukselle jossa uusien vampyyrien armeija nousi vedestä). Mutta katsokaas nyt muistin virkistämiseksi ensimmäinen osa, sihdatkaa tarkkaan Edin lärvää ja verratkaa näkemäänne tähän uusimpaan. Twilight: kuuma, voi kyllä. Eclipse: kahden elokuvan takainen puuterikerros lohkeilemassa ja pulisongit puskemassa täyttä kukkaa, kuumaako, hell not! I rest my case. Musiikkia, niin iso osa kuin se koko twilightkuvastoa onkin, ei oltu tässä osassa kohdeltu oikeudella. Yhtään Twilightin eeppisen pesiskohtauksen Supermassive Black Holeineen tai New Moonin vangitsevaa ajankulua Possibilityn tahdittamana veroista asetelmaa ei Eclipsesta löytynyt. Plus veikatkaa vääntelinkö raivosta kun Musen biisi oli läntätty BILEKOHTAUKSEEN!? Mikäs sen osuvampi paikka räytyä ikuisesta rakkaudesta kuin kotihipat. Jeez. Huolimatta tästä ja Edin Erä ja Kalastus- kohtauksesta, läimäisen leffalle hyväksyvat: (Tähän tulee kolme ja puoli starbaa kun ne E:ltä saan) (Ja koska minä ja blogitoverini jaamme toisinaan myös saman aivomöhkäleen, niin itse postauksestahan ne löytyivät :D) -H

Human contact: the final frontier

Taustalla pyörii Harold Lloydin lyhytelokuva Seurapiirihai vuodelta 1921, kun skriivaamme tätä postausta.

"GEE! If I only had the glad rags - i could act like any of those swells."

Sitaatti kertokoon enemmän kuin tarpeeksi kyseisestä mykkäleffasta :D Muttamutta, sitten varsinaiseen asiaan, eli tarkoituksenamme oli postata taannoisesta (9.6) picnic/alhambrasessiosta aikaisemmin, mutta nimeltämainitsematon mopoauto muutti sunnitelmat.

Illan päätteeksi katsoimme All the boys love Mandy Lane-leffan, mikä kuuluu surullisen kuuluisaan teinikauhu-genreen. Leffassa erityisen hyvää oli sen tunnelma.

Leffalle annamme:

- H & E

Staring at the sea things become so small, I want movies of my dreams and pictures on my wall

NP. Airplanes - B.o.B. feat. Hayley Williams

Uskollinen demikalenterini informoi minua eilen kesäpäivänseisauksesta. Tavallisen valumismaanantain sijaan oli siis keksittävä jotain festivo-henkistä, tästähän alkaisi pimeä ja monttuisa alamäki, joten pakko sitä oli riemuita nyt kun vielä siihen riittää peteseppälä-energiaa.

Päivän luonteen huomioon ottaen uskollisen volkkarini nokan osoittaminen kohti Yyteriä oli melko itsestäänselvyys. Prutkutin maltillisesti määränpäähäni hoilaten The Resistancea (27 PÄIVÄÄ!!! Ei kestä pieni ihminen.) ja nähden edessäni silkan matalalla loimottavan arskan. Ilahtuneena kerron kuitenkin jo nyt ettei ketään loukattu tätä reissua tehdessä, fyysisesti saati henkisesti. Paitsi eväitäni himonneelle lokille saattoi tulla väliaikainen paha mieli. Sorry buddy.

Piknik-dekassi paljasti sisältään pussin juustosnaksuja (valitettavasti eivät kunnolla vettyneitä, mutta susi syö kun saa), kuivakakuksi naamioituneen pikapullan ja amerikkasektiosta hankittua kirsikkakolaa (suosittelen, en). Viihdepuolesta vastasi George Orwellin 1984, jossa vihdoin pääsin itse romanssintynkään, which was heartbreakingly awesome. Valitettavasti kesäpäivänseisaus ei ollut yhtä kuin kesähelle ja joiduinkin painelemaan rantaviivaa pitkin kohti kaaraa jo yhdentoista maissa, auringon painuessa dyynien taa.

Joskin aina on aikaa parille omanassu-photolle ;D

-H

Palttiarallaa kahden minuutin auringonpaisteinen Klustermus

Viime lauantaina totesimme harmaasta taivaanrannasta ja forecan sääennustuksista huolimatta yhtämielisen topakasti että vaikka läpi hurrikaanin tai monsuun o koeten, Klustermukseen on päästävä tänäkin vuonna! Loistava alku lätkäistiin käyntiin kun asianomainen päätti vasta makuunin pihassa katsahtaa olikohan festarikulkuneuvossamme öljyä. Arvatahan sen saattoi jo kukin aivokuorissaan. Häthätäinen puhelu toiselle puolelle seuruettamme, josta onneksi löytyi pelastava isä ja kannullinen kulkua edistävää mönjää. (Huolimatta kyseenalaisesta statuksestani indieamiksena en ennen tuota päivää osannut kuin tarkistaa öljyn tilanteen ja soittaa tuloksesta riippuen korkeammille tahoille jatkotoimenpiteitä varten, nyt taas yhtä niksipirkkaa fiksumpana.)

Autoni pitämän hilpeän mekaanisen nitinän kompatessa Soundsin Crossing The Rubiconia saavuimme pyörähtelemään sight-seeing hengessä Rauman liikenneympyröihin. Kaupan kautta kohti musiikkia, jonka lähestyessä sen fiksusti yhdistimme Itkevän Tytön (tahi hevimetallimman kaksoiselämänsä Iskevän Tytön) repertuaariksi. Pari nopsakampaa askelhyppyä ja parkkeerasimme onneksi vain alun missanneena nauttimaan festarikesän avauksesta.
Kolmihenkisen seurueeni puolesta en voi puhua, vaikka patonkia mussuttanut ystäväni sydämellistyi Elämäni Mykkäelokuvassa sanaparista "Haluan sinut! Sinä tuot elämääni värit.", mutta itse ainakin olen perin juurin ihastunut bändin biisien toisinaan himpun korniin taiteilijamentaliteettiin. Itkevää Tyttöä kuunnellaan silloin kun tekee niin vimmatusti mieli asettaa baskeri päähän, keittää kuppi teetä kaukomailta ja rustata muistikirjaan villejä säkeitä kaipauksesta, katsellen samalla ikkunan ulkopuolella viuhuvaa syysmyrskyä (tai kootessa väärässä boksissa ollutta 3D-palapeliä juoden samalla vihreää mehukattia). Eikä laulajan hämyisästä ysärikampauksesta huolimatta vetoavasta preesensistä ainakaan haittaa ole :D

 

 

 

 

Itkävän Tytön lopetettua alkoi meidan ulkoruokinnan ystävien odottama camping-osuus. Pyhä sylvi ties kuinka homeinen viltti alle ja viikon hengissäpitävä määrä mättöä päälle. Toimii! Kuten suolatikku voiveitsenä. Kulinaarisena elämyksena suositelkoot myös maissilastujen dippaamista aurinkokuivattutomaatti-tyypin tuorejuustoon.

Koska Downstairs ei laiskoja ruhojamme innostanut pogoamaan (yhteinen mielipide oli luokkaa mukavaahan tämä on kunhan laulaja pysyy hiljaa), täytyi ruumiinlämpöä ylläpitää muin toimin. Laadukkaimpana esimerkkinä lanseerasimme kesän 2010 lämmittävimmän muoti-ilmiön: Villasukat balleriinoissa. Trust me, viimeistään Ruissalon illan pimetessä ympärillänne kiitätte meitä tästä. Suomen suvi ja niin ees päin.





Liikuntasuoritukseksi riitti merch-kojulle lyllerrys vuoden 2010 klusis-kesälevyn hankintatarkoituksissa. Kunnia lankesi Lady Escapen Unsung Landsille, sillä kyseisen riemukkaan orkesterin missaaminen liian varhaisen soittoajan johdosta sapetti silmää ja korvaa.

Ruokinnallisen aspektin, vilunväristysten ja satakuntalaisella nerokkuudella man with the micin välttelyn ohella The Mutantsin hämyistä soitantaa (ja rutkasti hämyisämpiä välispiikkeja) kuunnellen teimme päätöksen lähteä kohti kultaisia kaaria, sillä kyseinen pikaruokalahan löisi ovensa säppiin vartin kuluttua. Kimpsut kasaan ja ainakin ajatustasolla kaikkia liikennesääntöjä rikkoen kaasutimme mäkkärille vain todetaksemme sen olevan auki puoleen yöhön. No eipä äkäistä lähtöä pahemmin surtu ihanaisen päärynäpirtelön äärellä ja kotikunnaillekin päästiin köröttelemään niihin kuuluisiin ihmisten aikoihin.

Tuli vietettyä törkeän leppoisa kesäilta Raumalla. Kaikki kunnian torvet sille että jossain jaksetaan järjestää tällaisia häppeninkejä, vieläpä pääsymaksutta, ja perään tätimäinen heristely niille, jotka eivät edes 50 centtiä kopauttaneet vapaaehtoisesti purnukkaan. Tahtoo näet Klustermukseen ensi vuonnakin!
-H

We started nothing

Puolisen vuotta idean kypsyttelyä, kolme tuntia epämääräistä sählinkiä html-koodien viidakossa ja tadaa; lopputuloksena raakaversio blogistamme ja näillä näppylöillä sen ensimmäinen postaus.

Tästä eteenpäin voitte odottaa, well, mitä vain! Palajamme siis pian astialle.