NP. Interpol - Memory Serves
(no ihan oikeasti Daniel, mutta kuinka jännää se nyt sitten on?)
PASKAA.
Venytys rupii umpeen, kielen kannassa on joku perkuleellinen poppari aiheuttamassa helevetillistä kipua, kynnen alla tökkii hius, olo on kuin oksennustautia jaakaisi ja päässä viuhuu pasaateja suuntaan jos toiseenkin.
Kaikki on yritetty aina musen funny momentseista top geariin, ja silti ketuttaa kun pientä rottaa.
Kohtapuolin viestijöiden kanssa annikselle tsekkaamaan näytelmää Kaappi on liian pieni perhosille. Jos se siitä freesaisi.
Valitus on vapauttava taiteenlaji.
Viime torstaina hölkynkölkyttelin pääkaupunkiseudulle tsekkailemaan A:n uutta neliöalaa (hulppea oli, kesä ja myriadit puistonmättähät, here I come!) ja tietysti, heikoin taidoinnäyttein, henkistukemaan Hoota Imogenin keikan verkkaisesti lähentyessä. Sen tuen kanssa oli melko könkäistä (ööö, no äläs nyt), mutta legendaarisimpia keikanalkuja koettiin miss Heapin tassutellessa jo ennen lämppäreitä lavalle. Hetki sitten mitä pannareisin Hoo vilkaisee murto-osilla pipopäistä tulijaa ja kääntyy takaisin sisarus lehtikankaiden puoleen selittämään näkemyksiään amerikan Kadonneen jäljillä-versiosta.
No eipä vissiin häävi ollut.
Vahinko kyllä korjattiin, vaikka lämppärit menivät lähinnä virnuillessa Hoon valaisevan lampun tuikkinaa. Itse keikka nimettiin näet edellämainitun suusta elämän parhaaksi, ja täytyy kai sitä itsekin taas myöntää Imogenin olleen mitä ihastuttavin rokkaavine keytar-sooloineen ja kuivan brittihuumorisine välispiikkeineen.
Tässä talossa bailataan täst'edes Headlockia.
Amen.
Seuraava päivä kului likimyöhästyen, semishoppaillen (huppari messintyi Carlingsilta, karhukassit Ponkesilta ja Showbizin-vinyyli (cd:n railo tavoitti Unintendedin, ja niin ei voi elää) Jäänsärkijältä), todmyöhästyen, Kiasmalla älyillen ja viimein kotio.
Ja mitä elämään muuten?
Well.
Aika kickass Gloom ja sinnikäs Dratini.
Myös nörtteilyasento, joka uhmaa sekä selkärankaa että verkkokalvoja.
No näinhän sitä mennään hei!
-H
