"Blow it up? Boom?" "BOOM!"

Dumbledoren aaveen tavoin tälläinen rästiposti kummitteli luettelossa, joten henkien ja henkistymisen vuoksi, päästäkäämme se vaeltamaan vapaasti lukijoiden keskuuteen:

Voisihan sitä heittäytyä hyvinkin dramaattiseksi. Se olisi enemmän kuin sopivaa. Tilanteen huomioonottaen. Ensimmäisen kirjan ilmestyttyä suomeksi olimme suunnattomassa yhdeksän vuoden iässä, mutta thanksA äitini armoitetun tavan päivämäärätä jokainen lahjaopus, nopea vilkaisu kirjahyllyyni kertoo että Azkabanin vanki on nälkäisen lapsen kouriin suotu jo tämän 11-vuotissyntymäpäivänä. Yhteinen matka on ollut siis pitkä, käänteinen ja mitä rakkain.

Muistan kummastelleeni koko aikaavievän reissun lappiin sitä miksi herra Dursley valmisti työkseen kotikaupunkiani. Drill-sanan ulottuvuudet aukenivat tyhmälle vasta vuosia myöhemmin alkuperäiskielisen version parissa.

Muistan provinssimatkan, jona takapenkki vuoroin hiljeni lukemaan kukin kuinkamonellakymmenelläkierroksella olevaa "pottaansa" (lyhennöksen propsit paukahtavat B:lle, I assume) ja vuoroin ähäkutittamaan toisiaan trivialla tyyppiä "minkä väriset sukat Irvetan päämaahisella oli neljännen kirjan 378:llä sivulla?".

Muistan itkeneeni. Paljon. Loppua kohdin enenevissä määrissä.

Filmatisoinnit tulivat kuvioihin mukaan vasta myöhemmin, ja pitkän debatin päätelmänä allekirjoittanut on leffasalin hämärissä nähnyt vasta kolmosen, jos sitäkään (debatti oli muodoltaan melko sekava ja tulokseton). Nopeasti niistä kehkeytyi kuitenkin jokakesäinen momentti, joka oli toisinaan liki helvetillinen (varsinkin jos Hoo ja mitä suurimmilti B olivat lukeneet kirjan lämmittelyksi; sitä triviatuskan määrää ei suurimman salimmekaan puitteet pystyneet sisäänsä mahduttamaan), toisinaan yönäytöksellisen uninen (enhän toki missannut kutosleffan paisutelluinta hirnyrkkikohtaa, ee-hen), mutta parhaimmillaan lumoutunut (seiskan ykkösosalle lämmin hehkutukseni). DVD:söityminen oli aina odotettu hetki ja niitä sitten on pyöritelty repeatilla näihin sekä tuleviin päiviin. Kehtoisin väittää että synkkenevästä sävystään huolimatta potterleffat ovat silti järjestään mitä rentouttavinta olovisiointia. Kokeilkaa. Mutta älkää kuumepäissänne. Vaara joutua mitä rasittavimpaan sanaharkkaan Dumbliksen kanssa kasvaa tällöin tasatahtia asteiden kanssa.

Kaiken tämän jälkeen selvää on vain se, ettei viimeinen potta ollut vain elokuva muiden joukossa. Se päätti sukupolvensa kauden. Ehkä elokuvajulisteen pahanenteinen "KAIKKI PÄÄTTYY" oli hintsusen ylitsevuotavasti ilmaistu, mutta silti. Lisää ei tule (ja hei markkinakoneisto pliis, toistan: lisää ei tule). Se oli nyt sitten tässä. Snif.

Ja mitä me lopun hetkillä tuumasimme? Tajuntojamme se ei räjäyttänyt, mutta päätti sarjan arvokkaasti välttäen kliseiden lammikot (paitsi oliko se loppukohtaus nyt ihan pakko änkeä leffaankin, kysyn epätoivoisesti virnistäen). Henkilökohtaisena mielipiteenäni viimeinen osa nosti Kalkaroksen ja Nevillen täysiin uusiin arvosfääreihin, ensinmainitun ollessa vastuussa itkettävimmästä momentista julistaessaan ikuista rakkauttaan Lilyä kohtaan (yybersnif, vastakaiuton rakkaus kuuluu lempiteemoihini)(plus aeven ihana poitsu oli löydetty nuoremman version rooliin <3). Myös ehkä koko kirjahistorian hienoin lause oli mahdutettu mukaan, mikä kohahdutti sydänalaani huomattavasti. Hieman toki marisisin kirjan kyynelvirtoja herisyttäviempien kohtausten olankohautuksella ohituksesta (mm. Lupinin kuolema). Ihanien miesten perään kun ei voi ikinä vollottaa kylliksi! Mutta kaikenkaikkiaan: konsensus on nyt saavutettu. Om.

Nyt kaikki kipinkapin verestämään muistojensa kammioita kolmosen ja nelosen pariin! Miksikö? No siksi että kolmonen on eittämättä parasta ja nelonen kuluu mukavasti pohtiessa kuuluuko Team Diggoryyn vai Team Krumiin. Ellei tietysti halua sijoittaa mustaan hevoseen. I would.

Yhä, ellei koko ikänsä, kirjettä Tylypahkasta odottaen

-H